lauantai 11. marraskuuta 2017

BDD - mun ilkeä "kaveri"

Outoa rikkoa huiman pitkä kirjoittamistauko tämmöisellä aiheella. Mutta toisaalta, miksi lätistä turhia, jos on oikeasti jotain kirjoitettavaa asiaa. Mulle ei ole helppoa kirjoittaa tätä tekstiä teille. Tai edes itselleni. Mutta haluan kertoa teille tästä osasta mun elämää ja selittää, että mikä on body dysmorphic disorder eli lyhyesti BDD. Mitä enemmän tietoa tästä on saatavilla netissä, sen parempi.

Monelle on varmaan ihan yleistä tietoa, että mulla on syömishäiriötausta. Siitä olen avoimesti täälläkin kirjoitellut ja instagramissa siitä postaillut. Mulle oli kuitenkin ihan uutta tietoa, että sairastan BDD:tä, vaikka olen sen kanssa elänyt varmaan suurimman osan elämästäni. Noin 1-5% väestöstä sairastaa BDD:tä. Se on siis loppujen lopuksi aika yleinen sairaus, josta ei puhuta. Useimmat psykiatrit ja psykoterapeutit eivät osaa sitä hoitaa, eivätkä tiedä siitä paljoakaan. Sitä on tutkittu todella vähän, vaikka se on ollut olemassa oleva diagnoosi jo 1980-luvulta lähtien. Siitä ei kerrota kouluissa, vaikka esimerkiksi syömishäiriöistä joku nopea tietopaketti annetaan. BDD esiintyy usein käsi kädessä syömishäiriön, kuten anoreksian kanssa.

BDD:ssä henkilö on äärimmäisen tyytymätön joko yhteen tai moneen kehon osaansa tai ulkonäön piirteeseensä. Ajatus siitä, että kehon osa on jotenkin viallinen tai epämielyttävä on joko täysin kuviteltua tai rajusti omassa päässä suurenneltua.
Hmm... Kuvittele, että sun päässä asuu tosi inhottava tyyppi. Tää tyyppi ei olisi koskaan sun kaveri ”oikeassa elämässä”. Se täyttää sun pään negatiivisilla ajatuksilla. Se arvostelee ja haukkuu sua jatkuvasti. Kaikesta. Se alkaa pienestä ja kasvaa ja kasvaa, kunnes se hallitsee ja kontrolloi sun elämää. Sillä on mielipide joka asiaan. Se tarttuu muiden sanomisiin ja sun omiin heikkouksiin. Se sekoittaa sun päässä todellisuuden ja fiktion. Kun katsot peiliin, et tiedä onko heijastus totta vai ei. Näköaistiin ei voi enää luottaa mitä tulee omaan kroppaasi. Kun katsot peiliin et koskaan tiedä oletko oikeasti läski ja iso ja löllö vai et. Peilikuva vaihtelee päivittäin, joskus tunneittain. Luot itsellesi turvaa tuovia rutiineja, jotka oikeasti vain kaivavat kuoppaa jalkojesi alta enemmän ja enemmän. Epätoivoisesti etsit keinoja saada ahdistusta pienemmäksi. Näitä epäterveellisiä keinoja voi olla peiliin vilkuilu, vaa'alla hyppiminen.. you name it.

BDD:n oireita ovat:
  • Pakonomainen tyytymättömyys omaan kehoonsa tai tiettyihin kehon osiin/omiin piirteisiin
  • Vahva usko siihen, että sussa on joku vikana, joka tekee sinut rumaksi tai epämuodostuneeksi
  • Usko siihen, että muut huomaavat huonot puolesi ja/tai pilkkaavat sinua siitä
  • Rutiinien luominen, joiden tarkoituksena on kontrolloida ja korjata ”ongelma”, esim. peiliin vilkuilu, vaa’alla ravaaminen, ihon nyplääminen, hiusten laittaminen
  • Omien huonojen puolien peittäminen esim löysillä vaatteilla tai meikillä
  • Jatkuva ulkonäön vertailu muihin
  • Plastiikkakirurgiaan turvautuminen ongelman fiksaamiseen
  • Taipuvaisuus perfektionismiin
  • Sosiaalisten tilanteiden välttäminen
  • Ylilaittautuminen, esim. hiusten laittaminen monta tuntia, jotta jokainen suortuva menisi täydellisesti
  • Halu saada aina muiden vakuutteluja siitä, että yksilön ulkonäössä ei ole mitään vikaa 
Mulla on noista niin kovin monta... BDD:tä pidetään usein tosi pinnallisena olemisena. Se on suuri syy miksi sairauden kanssa taisteleva häpeää sitä paljon. Usein saa kuulla kommentteja, kuten ”ei ulkonäkö ole niin tärkeää”, ”toi on niin epäolennaista”, ”onpa pinnallista”... Varmaan turha edes mainita, että tuommoset kommentit ei auta BDD:n kanssa painiskeleva lainkaan - päinvastoin. Häpeä kasvaa. Sairaus on muodostunut pikkuhiljaa tavaksi selvitä omista vaikeista tunteista ja kokemuksista. Siitä tulee henkinen syöpä, jolle on tosi vaikeaa voida mitään yksin. BDD on jollain tapaa verrattavissa OCD:hen eli obsessive compulsive disorderiin - toisin sanoen pakko-oirehäiriöön. Samalla se väärin diagnosoidaan usein ahdistuneisuushäiriönä, sillä siihen liittyy voimakkaita ahdistuksen ja masentuneisuuden tunteita. Ääritapauksissa henkilö voi kieltäytyä poistumasta kotoa tai peittää itsensä kokonaan vaatteilla ja kankailla. Henkilö voi kokea itsensä hirviömäisen näköiseksi. Ihan oikeasti.

BDD:n kuolleisuusprosentti on suurempi kuin anoreksiassa. Mulle on sanottu, että se on henkisesti kuormittavin mielenterveyden häiriö (huom. ei mielisairaus, esimerkkinä skitsofrenia). Ja anoreksian sairastaneena voin sanoa, että se on ainakin omalla tavallaan kuormittavampaa ja vaikeampaa kuin syömishäiriö. Miksi? Syömishäiriö on konkreettisempi... Se on yleisesti tunnettu sairaus. Se ei vaikuta yhtä kokonaisvaltaisesti KAIKKEEN kuin BDD: Kontrolli purkautuu ruoan kautta. BDDssä se ulottuu aivan kaikkeen. Ihmiset eivät tiedä siitä mitään. Siitä on vaikeaa puhua ja kertoa ja selittää. Siihen on muiden vaikeampi samaistua kuin ruoan kanssa sekoiluun tai laihduttamisen vimmaan. Sitä on vaikea ymmärtää. Ja ainakin mun kohdalla, häpeä on paljon suurempi. Samalla anoreksia on paljon näkyvämpi avunhuuto. Muut huomaa, ettet syö ja paino laskee. Että tukka harvenee ja palelet koko ajan. Tätä ei kukaan näe. Käyn pääni sisällä jatkuvaa taistelua ja kamppailua, jota kukaan ei kuule eikä tiedä siitä mitään. Tuntee helposti jäävänsä täysin yksin.

Mä kirjoitan tästä, koska haluan, että BDD:stä aletaan puhumaan. Toivon, että jos tunnistat itsesi tai läheisesi tästä tekstistä niin tiedät, ettet ole yksin asiaa pohtimassa. Tätä voidaan hoitaa ja tästä voi toipua - vaikka ei tuntuisi siltä. Kognitiivinen psykoterapia ja serotoniinin tuotantoon vaikuttava lääkitys on tutkitusti tehokkain hoitokeino. En itse käytä lääkkeitä, mutta käyn psykoterapiassa syömishäiriöihin ja BDD:hen erikoistuneella terapeutilla. Se on auttanut mua ymmärtämään paljon enemmän siitä mitä mun päässä tapahtuu ja miksi.

Toivon, että joskus koittaisi sellainen päivä, että voisin elää mahdollisimman vähäoireisena. Ei ole takeita siitä, että koskaan pääsisin tästä kokonaan eroon, mutta voin saada sen hallintaan niin, että se ei enää kontrolloisi mun elämää. Ettei enää olisi niin uupunut ja ahdistunut olo. Olisin edes jokseenkin vapaa.

Pitäkää huoli itsestänne <3

/ Amalia 

torstai 29. syyskuuta 2016

Jääräpäiset raskauskilot


Olen ollut äiti nyt 8,5 kuukautta. Sen mukana on tullut mielettömän paljon hyvää ja iiiihan hitusen vaikeitakin asioita - kuten esimerkiksi raskauskilot. Muistan vielä miten kirjoittelin tänne puolisen vuotta sitten intoa, motivaatiota ja tietynlaista raivokasta tarmoa puhkuen kilojen pudottamisesta, terveellisestä elämästä ja ylipäätänsä kaikesta mitä esimerkiksi yhteiskunta haluaisi minun kirjoittavan. Nyt haluan kirjoittaa totuuden siitä miten tähän asti on mennyt.

Ensinnäkin minulla ei ole ollut energiaa tai aikaa olla se superihminen, josta olen aikaisemmin kirjoitellut unelmoiden. Minulla on yli kahdeksan kuukauden univelat päällä. Itse asiassa varmaan yhdeksän, koska loppuraskaudesta en nukkunut enää kokonaisia öitä. Välillä on ollut viikkoja, kun unta tulee yössä se kolme tuntia. Sillä. Ei. Pärjää. Eikä sillä todellakaan liiku ja toteuta unelmiaan. Joten olen yrittänyt olla vain paras mahdollinen äiti sekä keskittänyt energiaani ihan vähän itseni toteuttamiseen, kuten neulomiseen. Eikä pidä unohtaa parisuhteen laatuaikaa.

Energiapuutteesta johtuen ruokavalioni on ollut nyt syksyllä... aika kammottava. Olen kyllä syönyt
terveellisesti, mutta aivan liian vähän. Se on minulle todella tyypillistä. 1500 kalorilla päivässä ei pärjää. Tai no, sillä ei kuole, mutta keho tarvitsee aika paljon enemmänkin ottaen huomioon sen, että se kuluttaa lepotilassa vähintään tuon verran. Tämä täytyy hoitaa kuntoon aika äkkiä, etten uuvu totaalisesti.
Noh. Jos ei nuku, eikä syö niin miten sitä liikkuisi sitten. Kävelyillä olen käynyt ja kesällä treenasin kotiohjelmalla kuukauden kaksi, mutta siinähän se. Vatsamakkarat ovat siis edelleen tallella ja ennenkaikkea liikunnan tuoma onnellisuus ja ilo on edelleen poissa...

Halusin myös kertoa raskauskiloista ja raskauden jälkeisestä vartalosta. Media antaa sellaisen kuvan, että raskauskilot on helppo tiputtaa pois, kun oikein haluaa. Kiloja missä muutkin. Kaikki on omasta tahdonvoimasta ja motivaatiosta kiinni. Sittenhän sen oman kropan saa nopeasti takaisin, kuten Cambridgen herttuatar Catherine on saanut!
Tämä on niin iso valhe. Minä olen käynyt synnytyksen jälkeisessä jumpassa nyt puolisen vuotta. Olen sinä aikana saanut vatsalihasteni erkauman kurottua täysin kiinni. Se on ihan mieletön juttu ja vaikeampi toteuttaa jälkeenpäin. Erkauma on siis sitä, kun vatsalihasten väliin jää raskauden jälkeen ns. tyhjää tilaa. Niiden väliin saa laitettua sormen, kaksi sormea.. nyrkin. Erkauman koko riippuu täysin kudostyypistä, raskausmahan eli esim. vauvan koosta sekä siitä monesko raskaus on kyseessä. Minulla oli onneksi alkujaan aika pieni se väli, mutta kyllä siihen pari sormea sai - vaan ei enää!


Raskauskilot taas... Usein naisia on kaksi sorttia: ne, joilla kilot vaan häviävät imettämisen myötä ja nainen vähän "kuihtuu" sekä ne, joilla kilot jämähtää kiinni, jotta nainen ja vauva selviäisivät, jos tulee esimerkiksi nälänhätä tai kuiva metsästyskausi (sillä tämähän on jäänne jostain kivikaudelta). Kävi ilmi, että olen tässäkin evoluution ihmelapsi eli kilot eivät lähteneet sitten millään. Sillä vaikka olen liikkunut vähemmän kuin oletin niin olen kuitenkin ollut oikeasti aktiivinen ihminen, käynyt kävelyillä sekä kerran viikossa siellä äiti-vauva-jumpassa. Kaiken tämän lisäksi IMETIN yli 8 kuukautta, mikä kuluttaa todella paljon energiaa. Asia on kuitenkin usein niin, että imetyksen loputtua kilot alkavat tippua helpommin pois. Keho suostuu luopumaan ylimääräisestä rasvasta, sillä lapselle ei enää tarvitse turvata äidinmaitoa oli tilanne mikä tahansa. Lopetin imetyksen reilu viikko sitten poikani tahdosta ja toivon, että siitä seuraisi kehonkoostumuksen muuttumista.

Joten: Kyllä, olen omalla toiminnallani hidastuttanut nyt syksyllä aineenvaihduntaani todella paljon, mutta ei, en laihtunut keväälläkään luonnollisesti, vaikka liikuin ja söin aika hyvin. Juuri synnyttäneet naiset, älkää kokeko tuskaa raskauskiloista, sillä voi olla, ettette voi niille paljon mitään juuri sillä hetkellä. Se ei tarkoita sitä, että elämä pitäisi vetää ranttaliksi ja syödä ja juoda mitä sattuu ja miten sattuu, mutta tämä tieto ja tosiasia antaa meille ehkä sitä armoa mitä kaipaamme omaa kehoamme ja itsekuriamme kohtaan juuri tällä hetkellä.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Planner love - kikki.K saapui!

Hei!

Viime postauksessa muistaakseni lupasin kirjoitella uudesta vanhasta harrastuksestani. Päätin loppujen lopuksi mielummin kuvata videon (iik), joka oli tosiaan ensimmäinen luokkaansa, joten pahoittelen jo etukäteen ööm.. jäykkyyttä ja muuta kokemattomuutta, joka videolla varmasti näkyy ja kuuluu.

Harrastuksiini kuuluu siis nykyään aktiivisesti kalenterit ja niiden tuunaaminen! Esittelen videolla tarkemmin uuden plannerini (eli siis kalenterin, jossa kierteet) sekä muuta sälää, jota tilasin tuunaamista varten kikki.K:n sivuilta. Tässä meni tovi, kun opettelin sekä muokkaamaan videota että kuvaamaan itseäni edes jotenkin... Eiköhän harjoitus tee mestarin tässäkin asiassa ja tulevat videot ovat ehkä vähemmän jäykkiä :D


lauantai 10. syyskuuta 2016

Summer is over

Minun kuuluisi tässä kohtaa soittaa surullista musiikkia taustalla ja nyyhkyttää, että kesä on ohi ja nyt tulee kylmä, mutta ei!!! Kesä on ohi ja se ei oikeastaan haittaa! En muista onko tämä tullut aiemmin ilmi, mutta olen äärimmäisen vaihtelunhaluinen ihminen. Joten neljä vuodenaikaa sopii mulle vallan mainiosti. Vuodenajan loppupuolella olen jo täysin kyllästynyt ja haluan vaihtelua. Sitä paitsi syksy on ihanaa aikaa. Ilma viilenee, saa pukeutua kerroksittain ja kaivaa ne syyskengät ja -takit kaapista, saa juoda kupillisia teetä ilman järkyttävää jälkihikeä, nauttii saunasta ihan eri tavalla ja pystyy halaamaan aviomiestään ilman lämpöhalvausta. Can't wait!

Kesä on ollut mahtava. Mies on ollut kotona, poika se vain kasvaa ja kehittyy (ryömii jo!), sain tavata ystäviä, perhettä, sukulaisia, nähdä maailmaa, syödä hyvin ja harrastaa omiakin juttuja. Nyt syksyn alku on mennyt autokoulun teoriatunneilla istuttaessa, jumpatessa vauvan kanssa, opetellessa veganismia (iik kyllä!) ja aloittaessa uutta vanhaa harrastusta, josta lisää myöhemmin.


Meille on tullut myös perheenlisäystä! Kaksi itämaista lyhytkarvaa, Tikru ja Rambo. Ihanat, ihanat
kissat, joista on nyt kuukauden aikana tullut äärimmäisen rakkaita ja täysin osa perhettä! Rotunsa mukaisesti molemmat ovat äärimmäisen sosiaalisia, rakkaudenkipeitä otuksia, jotka juttelevat takaisin, kun heille puhuu. Tikru on se aktiivisempi ja huomionkipeämpi ja Rambo on se vähän rauhallisempi, jonka kanssa edetään ihan hänen tahtiinsa. Rambolla meni pari ensimmäistä viikkoa piileskellessä ja pelätessä sitä sun tätä, mutta on nyt jo täysin kotiutunut ja syliinpunkeva pieni rakkauspakkaus. Vuosia olen kaivannut kissaa ja nyt minulla on niitä kaksi <3

Poika on ensi viikolla jo 8kk vanha. Omaa aikaa on nykyään sen verran, että yritän päivitellä tänne
enemmänkin asioita. Tajusin, etten ole kirjoitellut kahdesta syystä 1) ei ole aikaa ja energiaa siihen 2) ei ole mitään sellaista "omaa" mistä kirjoittaa. Kaikki on mennyt täysin vauvan ehdoilla. Elämä on kuitenkin vähän palautunut "normaaliksi" oman ajankäytön osalta, joten tänne kirjoittamisesta tulee varmasti rutiinimpaa. Lähiaikoina laittelen postausta uudesta vanhasta harrastuksestani, josta mainitsin jo ylempänä ;)

Ihanaa syksyn alkua!
Koitetaas kaikki kesän lopusta masentumisen sijaan nauttia taas tekemisen täytteisestä elämästä!

ps. Lopuksi vielä kuvia kesästä!



Mökillä

Kaksi koiraa mökillä

Pariisissa

Pogottajia Pau'ssa, Etelä-Ranskassa

Rambo
Tikru

torstai 8. syyskuuta 2016

Vertailua

Katson kauniita, nuoria naisia bussissa. Oikeastaan, ehkä enemmänkin tyttöjä. Ovat ehkä lukion ekalla. Kauhukseni huomaan vertailevani kehoani heidän omiinsa. Olen tehnyt sitä ehkä 10 minuuttia huomaamattani. Se ei ole minulle mitenkään omituista. 

Miksi minä, aikuinen nuori nainen, vertailen synnyttänyttä, elämää tehnyttä ja nähnyttä kehoani 17 vuotiaiden laihoihin kehoihin ilman äitiyden jälkiä. 

Eräs ihana ihminen laittoi minulle vähän aikaa sitten viestiä, jonka sanoma oli oikeastaan tämä: älä ahdistu kehostasi sillä olet luonut jotain ihmeellistä. Tämä ihana ihminen on aivan oikeassa. Tein jotain suurenmoista, lapsen. Kannoin häntä 9kk ja pusersin hänet maailmaan. Olisi hullua jos tämä ei näkyisi tai tuntuisi missään. Se on raskainta ja isointa mitä ihmisen keho voi koskaan tehdä. Tottakai siitä jää jäljet. 


Ahdistuneena katson ympärilleni ja kerron itselleni miksi olen vähemmän. Vähemmän kaunis, vähemmän arvokas, vähemmän laiha, vähemmän.. Tai sitten olen liikaa. Liian muodokas, liian rintava, liian löysä... Odotan sitä päivää, kun voisin sanoa, että olen tyytyväinen itseeni. Pelkään vain, ettei sitä päivää koskaan tule. 

Nuoret tytöt poistuvat bussista. Jään katsomaan heidän peräänsä. Huokaisen syvään. Pitäisi oppia rakastamaan tätä kehoa. Se on niin kamalan vaikeaa.

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Kuolema muokkasi minua

Ihminen muuttuu elämänsä aikana paljon. Elämä muokkaa ja muovaa. Joskus kevyesti ja joskus hyvin kovakouraisesti. Olen viime aikoina pohtinut paljon ihmisyyttä, erilaisia arvomaailmoja ja ennenkaikkea sitä, miten usein tuntuu siltä, että useimmat meistä elävät katse tulevaisuudessa unohtaen tämän hetken tärkeyden ja sen ihmisten tuoman ilon ja rakkauden.

Selitän vähän.
Olin teini ja perfektionisti. Elin sen lisäksi syömishäiriöni kourissa. Kaikki piti suorittaa täydellisesti, eikä koulussa olisi kelvannut oikeasti mikään muu kuin kymppi. Nostin hulluna keskiarvoani 8,6:sta 9:ään yhdeksännen luokan päättötodistukseen (niin kuin sillä olisi ollut oikeasti väliä, kun hakemaani lukioon vaadittiin sinä vuonna 7,2 keskiarvo). Sen piti olla tasan yhdeksän. Ei muttia. Lukiossa meininki jatkui siten, etten ollut tyytyväinen kovinkaan moneen arvosanaani siitä huolimatta, että ne olivat vähintäänkin hyviä. Kaikessa piti pärjätä ja olla taitava.

Haluan puhua tästä, koska minua surettaa se kuinka suorituspainotteisia meidän yhteiskunnassa ollaan. Ja se näkyy, kuuluu ja tuntuu. Ihmiset sairastuvat syömishäiriöihin, masennuksiin, burn outehin, sydänsairauksiin... Ja ennen kaikkea minusta tuntuu siltä, että moni on liian onneton. Mutta aina voi muuttua. Minä muutuin. 

Yli neljä vuotta sitten pikkuveljeni kuoli, kuten mainitsin yhdessä aikaisemmassa blogitekstissäni. Se muutti kaiken. Koulun kympit eivät siinä vaiheessa tuntuneet enää kovinkaan tärkeiltä. Kuoleman edessä ihminen ymmärtää asioiden todellisen arvon. Tajusin mikä on minun elämässäni tärkeintä. Minulle on tärkeintä ihmiset, rakkaat. Ne, joiden kanssa minun on hyvä olla ja jotka saavat minut nauramaan. Haluan myös minulle innostavan ammatin, vaikka siitä ei maksettaisi paljoa palkkaa (päädyin luokanopeopiskelijaksi heh). Haluan elää täysillä. Nauttia jokaisesta päivästä. En halua elää sumussa pakkojen ja suoritusten keskellä, koska niillä ei ole loppujen lopuksi mitään väliä. Kukaan ei kuolinvuoteellaan ole miettinyt, että olisi pitänyt tehdä enemmän töitä. Sitä on kyllä harmiteltu, että mites perheaika ja ystävät, joita ei ole nähnyt aikoihin.

On vaikeaa elää stressin ja suorittamisen ulkopuolella. Sorrun siihen edelleenkin välillä itse - tottakai.
Se kuuluu meihin ihmisiin. Mutta jokaisen olisi hyvä pysähtyä välillä miettimään mikä on oikeasti tärkeää. Minulle tärkeintä on perhe. En enää koskaan saa halata veljeäni ja se tuntuu pahemmalta kuin yksikään huono arvosana. Miksi nämä pitää rinnastaa? Koska toinen on toista räikeästi tärkeämpi. Menetettyä ei saa takaisin, kokeen voi aina uusia. Tai sitten jättää uusimatta, koska ei se yksi koe maailmaa kaada.

En kannusta laiskuuteen, enkä menemään siitä mistä aita on matalin. En itsekään tee niin. Pyrin Helsingin yliopistoon linjalle, mihin on todella vaikea päästä. Sain lapsen 20-vuotiaana. Vaadin itseltäni välillä liikoja. Mutta täytyy muistaa millä on väliä. Mitä jos kuolisit huomenna? Mitä haluaisit tehdä ennen sitä?

Kliseisesti: Elä niin kuin jokainen päiväsi olisi viimeinen. Silloin ei tarvitse jälkeenpäin katua.
Ja vielä äitiäni lainaten: Vihaisena ei saa mennä nukkumaan.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Tarvitsen sumuvalot

Viime päivät ovat menneet kuin sumussa. Henkisessä sellaisessa. Katson peiliin ja näen jonkun muun kuin itseni. En tunnista, en tunne. Tiedän toimintatapani olevan väärin, mutta en osaa lopettaa.

Jos ei ole ollut raskaana niin ei voi ymmärtää miten se vaikuttaa kehoon ja mieleen. Palautuminen vie paljon aikaa ja mitään ei voi nopeuttaa. Ruokavalio on vaikea pitää kunnollisena, kun univelkaa kertyy lisää ja lisää. Liikkuminen on ajallisesti hankalaa, sillä vauva vie kaiken ajan ympäri vuorokauden. Oma jaksaminen on kortilla, vaikka olisi kuinka onnellinen. Ja onnellinen minä olen. Onnellinen ja kiitollinen tästä lapsesta, joka minulle on suotu. Hän on täydellinen.

Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että kroppani on kaukana täydellisestä. Eikä siinä mitään. Eihän siinä ole mitään yllättävää. En kuitenkaan ajatellut, että kehoni takaisin saaminen olisi näin vaikeaa, sillä olenhan nuori. Esikoinen kakskymppisenä, sitähän palautuu melkein itsekseen? Väärin. Imettäminen laihduttaa? Taas väärin. Ainakin minun kohdallani. Tuntuu lähinnä siltä, että imettäminen estää minua lihomasta lisää, mutta ei se kiloja kadota - valitettavasti. Ja laihduttaa ei voi, kun imettää.

Mitä siis teen? Käyn jumpassa joka keskiviikko. Saan ensi viikolla liikuntaohjelman, jota voi noudattaa kotona (viitaten aiemmin mainitsemaani ajanpuutteeseen) ja aion sen myös tehdä. Lisäksi iso osa tätä koostuu ruokavaliosta. Kirjoitin tänne monta kuukautta siitä miten aion syödä oikein ja terveellisesti. Kävipä niin, että itsekontrolli petti ja pahemman kerran. En olen koskaan ollut näin "iso" jos ei laske loppuraskauden valasmaista olemustani. Tämä uusi "ennätys" elämässäni ei tunnu hyvältä ja on kaiken lisäksi paljolti itseaiheutettua. Ja koska olen viime aikoina vain vajonnut itsesääliin niin "päätin", ettei tälle nyt edes voi tai kannata tehdä mitään. Läski mikä läski. Tämä ajattelutapa muuttuu just nyt.

En useinkaan osaa sanoa miten saan itseni taas oikealle tielle. Olen eksynyt polulta keskellä synkintä metsää. Tarvitsen tähän voimaa ja vahvaa päättäväisyyttä niinäkin päivinä, kun unta on tullut vain 4,5 tuntia ja pitäisi jaksaa ilman suklaata. Ruoka on kai jonkinlainen keino paeta muuta hankalaa oloa. Onpahan sitten "oikea syy" olla äkäinen ja puhista itsekseen. Niin ja tietenkin syy ajatella, etten voi painolleni tai keholleni mitään. Kyllä voin. Ja en tiedä miksi olen jo kuukausia ajatellut pelin olevan menetetty.

Tästä siis alkaa uusi, vahvempi minä. Ja ennenkaikkea paremmin voiva minä, sillä lukemattomat suklaapatukat ja sushit eivät tee oloani kovin hehkeäksi saatika onnellisemmaksi.

May the force be with me.

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Mitä mukaan vauvan kanssa liikkuessa?

Uutena äitinä oppii paljon ja nopeasti. Muun muassa sen, mitä kaikkea on oltava mukana vauvan kanssa liikkuessa. Alussa sitä unohti aina välillä yhtä sun toista kotiin, nykyään vaippalaukun pakkaaminen sujuu jo automaattisesti. Listaan tähän meidän "välttämättömyydet" ja vähän ekstraa.

VAIPAT JA KOSTEUSPYYHKEET

Ylläripylläri, ilman näitä on aika vaikeaa! Meillä on aina noin neljä vaippaa mukana sekä kosteuspyyhkeitä. Jossain vaiheessa otin mukaan myös pikkupyyhkeen, jolla sai peppupesun jälkeen kuivattua, mutta tällä hetkellä oon suosinut noita kosteuspyyhkeitä. Jotenkin koen sen itse helpommaksi.

VAIPANVAIHTOALUSTA

Oon tavallaan hieman vainoharhainen. Mulla on jokin pakkomielle laittaa vauvan ja julkisen vessan vaipanvaihtoalustan väliin oma vaipanvaihtoalusta. Näitä on vaikka minkälaisia, meillä on yksi, joka on tullut Emmaljungien vaipanvaihtolaukun mukana (kai, käytetty) sekä isompi, jonka olen ostanut Kampin Bebesistä. Kätevää myöskin sen takia, että esimerkiksi se Emmaljungan on helposti pyyhittävä, molemmat on helposti pestäviä, eikä tarvitse miettiä lainahoitopöydän puhtautta niinkään paljoa.

HARSO

Miten tärkeä asia! Harso on ehdoton kaikkiin katastrofitilanteisiin: puklut, kakat, pissat, näkösuoja.. Tässähän voi valita sitten itselleen parhaimman vaihtoehdon. Tällä hetkellä käytän ihan normaalikokoista harsoa, mutta on niitä kapaloliinojakin ollut menossa mukana!

IMETYSLIINA

Niin älyttömän kiva keksintö. Joku voisi tässä kohtaa miettiä, että miksi ei vain käytä normaalia harsoa ja mikä on edes imetysliina. Imetysliina on nimensä mukaisesti liina, joka on suunniteltu imetykseen niin, että siinä on toisessa pitkässä laidassa keskellä puolikas "vanne", joka mahdollistaa imettämisen suojassa katseilta niin, että edelleen näet vauvan. Katsekontakti on siis mahdollista pitää, päätä ei tarvitse työntää sinne alle ja se ei ole tiellä. Minä ja R ollaan tykätty tästä kauheasti. Minä sen takia, että näen mitä hän tekee, eikä se ole hankala ja R sen vuoksi, että sillä on kiva leikkiä ja äitiä on kiva katsoa silmiin, eikä tule liian yksinäinen olo siellä liinan alla. Lisäksi imetysliina on kätevä paikoissa, joissa on paljon ärsykkeitä, sillä vauvan näkökentän "peittyessä", on helpompi keskittyä itse asiaan eli syömiseen! Näitä myydään ainakin vaaleanpunaisina ja tummansinisinä. Omani löysin Bebesistä, mutta olen nähnyt näitä myös Baby Stylessa.

VAIHTOTUTIT

Aina, aina vähintään yksi vaihtotutti mukaan. Lukemattomat kerrat tuttihihnasta huolimatta on tutti pudonnut lattialle, laahannut ravintolan epähygieenisiä penkkejä tai joku on istunut sen päälle. VINKKI: jos ostat pari MAMin tuttia niin ne myydään sellaisessa todella kätevässä tuttirasiassa, jonka voi myös steriloida ja joka pysyy steriilinä jopa 48 tuntia! Kaikenmerkkiset tutit ovat mahtuneet rasiaan tähän mennessä, paitsi Ainun ensitutti.

VAIHTOVAATTEET

Tämä on opittu lukemattomat kerrat kantapään kautta. AINA mukaan vaihtobody, sukat ja pöksyt tai vaihtobody ja potkari. Vaipat falskaa säännöllisesti, vaikka olisivat kuinka hyviä! Ja pieni huomio vielä tähän: matkustaessa pidempään, esimerkiksi lentäen, varaa vähintään kaksi vaihtokertaa lapselle. Elämä on arvaamatonta.

LELUJA

Tähän voisi sanoa, että mikä välttämättömyys tämä on, mutta sen ymmärtää sitten, kun kulkee Sophie la giraffe, unirätit, kaikki, missä on rinkulat, jotka saa suuhun sekä sellainen monipuolinen dinosaurus.
kaupungilla 4kk vauvan kanssa, joka tylsistyy kauppoihin ja siihen, että äiti ja isä eivät koko ajan viihdytä. Leluja, leluja, leluja! Ja erilaisia sellaisia. Meillä on tapana raahata mukana vähintään kahta, jolloin saa vaihtelua, kun toiseen kyllästyy! Tämänhetkisiä suosikkeja ovat

OMAT KAMAT

Aivan. Entä vanhempi? Mulla on tapana raahaa mukana pussukkaa, jossa on kaikki rasvat, käsidesit yms., jolloin sitä voi aina heitellä laukusta toiseen ja kaikki pysyy mukana. Käsidesin lisäksi suosittelisin itsellekin vaihtopaitaa, jos on menossa pidemälle. Vesipullo on kans ehdoton - varsinkin imettävälle äidille!

Kun katsoo tätä tavaramäärää, saattaa ihmetellä, että mihin laukkuun tämmöiset nyt sitten mahtuu. Vaippalaukuthan on aika tilavia ja nielee yllättävän paljon kamaa, mutta mua on ainakin alkanut vähän rassaa se, ettei voi ikinä käyttää kivannäköisiä laukkuja enää.. ELI: joko voit ostaa kalliin uuden, hienon vaippalaukun tai käyttää tarpeeksi isoa tarkoitukseen soveltuvaa käsilaukkua/reppua. Mun suosikkina tällä hetkellä on Fjällrävenin Kånken! Sinne MAHTUU tavaraa!

perjantai 3. kesäkuuta 2016

Summertime!


Kesäloma on parasta!
Joku voisi ajatella, ettei minulla ole kesälomaa, sillä olenhan äitiyslomalla. Mihin minä muka lomaa tarvitsisin? Noh, mieheni on tehnyt aika paljon (lue: koko ajan) kouluhommia, joten hänen lomalla oleminen mahdollistaa myös minulle lukuisia asioita. Esimerkkeinä tästä oma aika, jumppaaminen, rauhassa suihkussa käyminen, aamuisin nukkuminen ja muutakin seuraa kuin ihana pieni vauvani!

Meillä ei ole mielettömästi kesäsuunnitelmia, koska tarkoitus on myös yrittää rentoutua kunnolla ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen. Haluaisimme kuitenkin laittaa kotia (eipä olla arkena oikein ehditty), käydä Ranskassa sukulaisteni luona, olla vähän mökillä ja tehdä ehkä pienehkö reissu Hankoon. Muuten aikataulut ovat aika löyhiä ja tehdään niin kuin meistä tuntuu milloinkin parhaimmalta.



Pupukengät kampaajalla
Itse olen valmistautunut kesälomaan virittäytymällä oikeaan mielentilaan. Miten, kysytte? Ja vaikka ette kysyisi niin tässä vastaus: Olen käynyt erinäisissä "kauneushoidoissa", koska tämän kevään jälkeen todellakin ansaitsen ne. Pedikyyri, manikyyri sekä kampaaja on tehty. Enää nautittavana hieronta ja sokerointi! Tähän olen säästänyt kuukausia - totally worth it by the way. Olen myös saanut itseäni viime aikoina niskasta kiinni ja todella syönyt terveellisemmin. Joka viikko käyn kerran äiti-vauva -jumpassa, missä käytännössä minä teen kuntopiirissä liikkeitä hikoillen ja kärvistellen (ihanaa) ja R heiluu keskellä kuntopiiriä selällään tai mahallaan yrittäen syödä varpaitaan. Todella hyvin on mennyt tähän asti! Pikkumies on ihan meiningissä mukana ja nauttii erilaisista ärsykkeistä hirmuisen paljon. Aika tottunutkin hän on, kun ollaan pari kuukautta kohta käyty viikoittain.

Sää on suosinut meitä tähän asti, toivottavasti se jatkuu. Olisipa edes lämmin juhannus vaihteeksi, se on suuri toiveeni.
Ihanaa, aurinkoista ja rakkauden täytteistä kesää teille kaikille! Nautitaan elämästä ja sen ihanuuksista.

torstai 26. toukokuuta 2016

Usko, Toivo, Rakkaus

Elämäni on aika täydellistä. Minulla on rakas aviomies, ihana lapsi, kannustava ja hauska perhe, superystäviä... Lista on pitkä. Jostain syystä olen kuitenkin viime aikoina pohtinut paljon hengellisiä asioita. Vähän tuntuu siltä, että elämässäni on nyt jonkinlainen käännekohta. Kävin kampaajalla, leikkasin hiukset. Se piristi ja raikasti. Ehkä tämä hengellisyysjuttu on henkinen hiustenleikkuu?

Olen kerran elämässäni uskonut Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan, mutta monenkin asian summa teki sen, että uskoni järkkyi ja en enää pystynyt ajattelemaan asiaa. Vähän aikaa sitten eräs minulle hyvin rakas henkilö on aloittanut aktiivisen tutustumismatkansa Jumalan ja Jeesuksen luo. Tämä laukaisi minussa paljon ajatuksia. Miks hylkäsin Jumalan monta vuotta sitten? Onko Jumalan vika, että lapsia kuolee? Onko se oikeasti Jumalan vika, että minun veljeni kuoli? Miten maailmassa voi olla pahuutta, jos Jumala on olemassa? Miten Hän voi antaa kamalien asioiden tapahtua?

Luin jokusen päivää sitten kirjoituksen, jossa sanottiin näin: "Jumalaa ei voi sanoilla ilmaista, ei kokonaan tuntea, ei nähdä eikä käsittää. Minä en tiedä, mikä on kärsimyksen syy, mutta tiedän, että Jeesus Kristus kärsii meidän kanssamme." Kirjoitus on kokonaisuudessaan todella hieno, kannattaa lukea, jos yhtään kiinnostaa. Jotenkin se pisti minut miettimään sitä, että miksi olen ollut niin katkera. Jos Jumala on oikeasti olemassa niin mikä sanoo, että Hän voisi poistaa meiltä kaikilta kärsimyksen? Ehkä Hän ei voi sitä tehdä. Ehkä Hän ei ole henkilökohtaisesti vastuussa jokaisen lapsen kuolemasta tai traagisesta onnettomuudesta? Ehkä hän kärsii myös? Ehkä Jeesus Kristus ainakin kärsii meidän kanssamme, sillä Hän voisi hyvin ymmärtää tuskamme ja yksinäisyyden tunteemme.

Moni ei tiedä mitä kaikkea minulle on tapahtunut. Oikeastaan emme loppujen lopuksi tiedä toisistamme paljoakaan. Ohitamme toisemme kadulla omissa kiireissämme ja omissa maailmoissamme miettimättä sitä mitä joku on saattanut käydä läpi tai miten joku parhaillaan saattaa kärsiä. En ole puhunut kauheasti pikkuveljestäni, koska se on aihe, jota en halua ja jaksa ihmisille selittää. Ja sen lisäksi harva osaa suhtautua siihen.. Tuntuu siltä, että aiheutan vain ihmisille huonon olon ja omantunnon siitä, etteivät he osaa sanoa asiaan mitään. Ei kuulkaa tarvitsekaan, sillä ei ole kovin paljoa sanottavaa ihmiselle, joka menettää 5-vuotiaan pikkuveljensä. Siihen ei kukaan osaa sanoa mitään, eikä sitä kukaan voi ymmärtää. "Otan osaa" on kohtelias tapa reagoida, mutta ei sitä voi ottaa osaa toiseen suruun. Ei oikeasti, sillä sitä ei kukaan voi viedä pois.

Hylkäsin uskoni sinä päivänä, kun veljeni kuoli. En voinut ymmärtää miksi Hän voisi antaa tämän tapahtua. Enkö ollut elämässäni jo käynyt tarpeeksi läpi? Puhumattakaan isästäni... Raivo valtasi mielen, jonka jälkeen tuli murskaava suru ja puhumattomuus. Asiasta en puhu, asiaa en ajattele. Todella terveellistä. Ehkä olen viimein alkanut antaa anteeksi. Anteeksi Jumalalle, joka ei välttämättä ole todellakaan tästä vastuussa. Anteeksi itselleni siitä, etten ollut enemmän läsnä. Anteeksi isälleni siitä, että veljestäni ei puhuta.

Toivon, että tämän myötä löytäisin uskoni takaisin. Aina saa toivoa.